Hyvyys. Yksi ihmisen jaloimmista ominaisuuksista.
Kaikki me haluamme olla hyviä ja hyveellisiä, jaloja mieleltämme ja sielultamme. Tavoittelemme sitä (lähes) kaikissa tekemisissämme ja pyrimme todistelemaan sitä itsellemme ja ympäristöllemme tavalla tai toisella. Jopa keinoja kaihtamatta.
Kuvitellaan tilanne, jossa Ihanaa Tyttöä jututetaan baaritiskillä. Nuoriherra on hauska ja hyvätapainen, tarjoaa virvokkeita ja pyytääpä Ihanan Tytön jopa pöytään vaihtamaan kanssaan ajatuksia. Ihana Tyttö ei näe mitään syytä kieltäytyä pyynnöstä ja niin siirrytään yhdessä sivummalle. Siinä samassa Ihanan Tytön hymy hyytyy.
Oluttuoppia pitelevät kädet ovat pienet, pikkuruiset, noin olkavarren mittaiset. Ihana Tyttö silmäilee niitä hämmennyksen vallassa, mutta istuutuu alas ja käyttäytyy näennäisen ystävällisesti. Hyvyys kumpuaa ihanan tytön sisältä. Hän ajattelee olevansa jalo, ennakkoluuloton ja hyvä ihminen. Ajatus omasta rajattomasta hyvyydestä täyttää tajunnan ja sokaisee. Saa toimimaan ennalta odottamattomalla tavalla. Suuteloiden tuoksinassa minikädet hapuilevat sinne minne ne ylettävät. Hiuksiin, poskiin. Ihanan Tytön tajunta on edelleen oman vilpittömän hyvyyden täyttämä.
Moraalinen krapula iskee vasta seuraavana päivänä tajunnan alkaessa tehdä selkoa tapahtuneesta, ylitsevuotavasta ystävällisyydestä, joka kirjaimellisesti riistäytyi käsistä. Ensinnäkään hyvyys ei ollut puhdasta, vilpitöntä tai pyyteetöntä, vaan tarkemmin reflektoituna lähinnä alleviivaavaa ja itseä korostavaa. Mikä tietenkin on osoitus siitä, ettei kyseistä tekoa edes voi luokitella hyvyydeksi. Toiseksi, mikäli teko ei ollut hyvä, se tapahtui säälistä. Ja sääli on sairautta, eikä siitä ole apua tai hyötyä kenellekään. Kolmanneksi, entä jos joku näki.
Pyyteetön hyvyys on vaikea laji.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti