Blogi, jossa on ideaa

Ihanat Tytöt eivät voi kuin kunnioittaa blogia osoitteessa: http://teologi.vuodatus.net/
Erittäin hienoa, että joku kirjaa ylös kaiken sen, mitä meillä tavantallaajilla liikkuu päässä, kun urheasti, haasteita pelkäämättä kierrämme baareja ympäri Helsinkiä ja muuta Suomea.
Pakko lainata kirjoittajaa arvostelusta, joka koskee Helsingin Torni-ravintolan Ateljee-baaria: "Miten nämä kaikki viisitoistatuhatta itsetärkeilijää ovat mahtuneet tulemaan tänne? "
Niin totta. Rispektiä.

...mutta mitä ensi vuonna samaan aikaan?

Joulun välipäivät. Aikaa summata edellistä vuotta. Aikaa ajatella liikaa. Väkisinkin mieleen hiipii se tosiasia, ettei tämä vuosi taaskaan muuttanut mitään. Palasin jälleen Lappiin, pohjoisen kylmyyteen, äidin puuropatojen ääreen. Yksin, elämä samoissa urissa kuin viime vuonnakin. Ihmisiä on toki minunkin bussipysäkilläni tämän vuoden aikana pysähtynyt. Ihan yllättäen nähneet minussa mielenkiintoisen maiseman, painaneet nappia melkein kohdalla ja hypänneet pois kyydistä tutustuakseen tuohon tuntemattomaan suohon tarkemmin...vain huomatakseen, että ovat kaulaa myöten paskaan uponneina ja olisi sittenkin kannattanut vain karauttaa ohi. Väkisinkin lapsuuden ja nuoruuden kavereiden kanssa iltaa istuessa tulee mieleen, että jauhaa samoista asioista kuin viime vuonna, nimet ovat toki vaihtuneet, mutta kuviot eivät. Käsikirjoitus säilyy ja näyttämölläkin ovat samat tavarat paikallaan. Päänäyttelijä vanhenee ja sivuroolissa olijat ovat joko rumia, siedettäviä tai hyvännäköisiä, kivoja, tylsiä tai kusipäitä. Se saa vain miettimään, että mitä ensi vuonna samaan aikaan? Olenko jälleen vuoden vanhempi, astetta angstisempi ja kyynisempi ja millin kauempana sitä, että sivuroolista joku tulisi jakamaan kanssani pääroolin? Näiden kysymysten kanssa toivotan teille hyvää Tapaninpäivää ja suloista vuoden 2007 odotusta (yöllä haluaisin myös kuiskata korvaanne, hyvät lukijat: "turha toivoa...ei se uusi vuosi pelastusta tuo, mutta nuku silti yösi rauhassa"...no, ehkä jätän teidät suloisten toiveunien tuutulauluun. Kyllä totuus läimäisee teitä kuitenkin jälleen ensi vuonna tähän aikaan)

Silkasta vanhurskaudesta

Hyvyys. Yksi ihmisen jaloimmista ominaisuuksista.
Kaikki me haluamme olla hyviä ja hyveellisiä, jaloja mieleltämme ja sielultamme. Tavoittelemme sitä (lähes) kaikissa tekemisissämme ja pyrimme todistelemaan sitä itsellemme ja ympäristöllemme tavalla tai toisella. Jopa keinoja kaihtamatta.

Kuvitellaan tilanne, jossa Ihanaa Tyttöä jututetaan baaritiskillä. Nuoriherra on hauska ja hyvätapainen, tarjoaa virvokkeita ja pyytääpä Ihanan Tytön jopa pöytään vaihtamaan kanssaan ajatuksia. Ihana Tyttö ei näe mitään syytä kieltäytyä pyynnöstä ja niin siirrytään yhdessä sivummalle. Siinä samassa Ihanan Tytön hymy hyytyy.

Oluttuoppia pitelevät kädet ovat pienet, pikkuruiset, noin olkavarren mittaiset. Ihana Tyttö silmäilee niitä hämmennyksen vallassa, mutta istuutuu alas ja käyttäytyy näennäisen ystävällisesti. Hyvyys kumpuaa ihanan tytön sisältä. Hän ajattelee olevansa jalo, ennakkoluuloton ja hyvä ihminen. Ajatus omasta rajattomasta hyvyydestä täyttää tajunnan ja sokaisee. Saa toimimaan ennalta odottamattomalla tavalla. Suuteloiden tuoksinassa minikädet hapuilevat sinne minne ne ylettävät. Hiuksiin, poskiin. Ihanan Tytön tajunta on edelleen oman vilpittömän hyvyyden täyttämä.

Moraalinen krapula iskee vasta seuraavana päivänä tajunnan alkaessa tehdä selkoa tapahtuneesta, ylitsevuotavasta ystävällisyydestä, joka kirjaimellisesti riistäytyi käsistä. Ensinnäkään hyvyys ei ollut puhdasta, vilpitöntä tai pyyteetöntä, vaan tarkemmin reflektoituna lähinnä alleviivaavaa ja itseä korostavaa. Mikä tietenkin on osoitus siitä, ettei kyseistä tekoa edes voi luokitella hyvyydeksi. Toiseksi, mikäli teko ei ollut hyvä, se tapahtui säälistä. Ja sääli on sairautta, eikä siitä ole apua tai hyötyä kenellekään. Kolmanneksi, entä jos joku näki.

Pyyteetön hyvyys on vaikea laji.

Totta=meihin ei voi olla rakastumatta

Aina yhtä hämmästyttävää on se, kuinka useat lipeävät totuuden tieltä.
Aina yhtä käsittämätöntä on se, etteivät kaikki rakastajat lipeä polvillensa meidän edessämme, liukastellen hunajassa, jota me mehiläiskuningattaret suitsutamme ympäriinsä.

On kerta kaikkiaan mahdotonta ymmärtää, miten monet suostuvat olemaan ymmärtämättä, että me olemme niin huikeita saaliita, että edessämme pitää vain kumartaa nöyrään ja syvästi, ja sujauttaa sitten päänsä kullattuun kaulapantaan. Ja sitten seurata perässämme sillain mukahaastavasti.

Sillain, että silmissä ei ole lammasmainen katse, vaan että pannoitettu ihminen on muka tekevinään omia ratkaisujaan. Mutta kuitenkin niin, että pohjimmiltaan tiedämme, että voimme aina vaikuttaa lopullisiin ratkaisuihin. Sillä muuten alkaa vituttamaan.

Ja tämä ei ole mitään valtataistelua! Sillä se, että oikeasti pohjimmiltaan noudatetaan omaa tahtoa ei ole Sitä tosirakkautta, mitä meidät on kennossamme kasvatettu odottamaan.
Joo,
mutta vääräuskoiset väistyköön ja taipukoon. Sillä toisaalta (tätä toistamme usein), jos on niin tyhmä ettei tajua, mitä voisi meissä saada, niin olkoon (sillä takuuvarmaahan on, kuten otsikossakin viittasin, että me olemme absoluuttisia hyviä niille kaikille, joita me suvaitsemme haluta).
Suvaitsevuutta,
t. Tyttö numero kolme
Harrastuksia: pojista ja rakkaudesta puhuminen ja ratsastus